Ihan mukavan oloinen ihminen. Tai no itse asiassa hauska. Suorastaan kiinnostava. Onpa hänellä kaunis hymy. Hitto, mähän taidan olla ihastunut. Kenties tuleva poikaystävä, puoliso – ehkä jopa tulevien lasteni isä? Pussaammekohan me? Tykkääköhän se minusta? Ai niin saatana. Hiv. Helvetti. Mitenhän se siihen tietoon suhtautuisi? En tiedä, olisikohan kertomisen arvoista tälle uudelle tuttavuudelle. Miten? Missä? Milloin? Tykkäänköhän edes koko ihmisestä? Pääsisi ainakin tästä raastavasta tilanteesta eroon. Jännittää ja pelottaa jälleen niin paljon – miksi tuon ihmisen pitää olla noin ihana. Mä taidan rakastua. Ovatkohan nuo hänen kenkänsä vähän oudot? Tähän tämä nyt varmaan kai kaatuukin. Voi kun meistä tulisikin onnellisia.
Edellä kuvattu lähes novellimainen kela on pyörinyt päässäni eri muodoissaan lukuisia kertoja kuluneiden vuosien aikana. Kela lähtee käyntiin uuteen ihmiseen – toisin sanoen toiveissani tulevaan maailman ihanimpaan poikaystävään – tutustuessani. Oli kyseessä sitten viestittelyvaihe tai viimein se hetki, kun tapaamme ensimmäistä kertaa, eri tunteet ja ajatuskulut valtaavat mielen. Lopputulema pohdinnoissa on lopulta aina sama: mitenhän tuo toinen suhtautuisi, jos kertoisin diagnoosistani. Samalla mieltä jäytää jo etukäteinen pelko siitä, että kaikki kaunis, mitä voisi toisen ihmisen kanssa olla, päättyisi kuitenkin jo siinä vaiheessa, kun päästäisin suustani sen lyhyen virkkeen: minulla on hiv.
Minä ja mun pää
Hiv ei juuri vaivaa minua lukuun ottamatta niitä hetkiä, jolloin olen tavannut mielenkiintoisen ihmisen. Pelko torjutuksi tulemisesta on jotain, mikä painaa niin mielessäni kuin kehossani. Tämä pelko on seurannut kerrasta toiseen, vaikka omasta diagnoosistani on jo päälle kahdeksan vuotta. Pelko, huoli ja jännitys seuraavat siitäkin huolimatta, että omat kokemukseni kertomisesta seksi- ja tapailukumppaneille ovat olleet onneksi aina hyviä.
Vuosien myötä ajatus kertomisesta ja sen tarpeesta on kohdallani muuttunut. Aluksi tuntui, että kaikille pitäisi kertoa ja mahdollisimman pian. Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin, että tein uusien deittien kohdalla nopeaa jakoa: joko hän pääsee jatkoon tai jää kertakäyttöiseksi. Kertakäyttöisiltä tuntuneiden ihmisten kohdalla jotain jäi puuttumaan, joten hauskanpitoa tai seksiä saattoi tulla harrastettua ilman, että kerroin diagnoosistani. Mielessä tuntui helpommalta vain ottaa kerran-kaksi hyöty irti ilman, että edellä kuvattuja ajatuksia täytyi pyörittää. Ajattelin myös, että jälkikäteen asiasta kertominen ei olisi mitenkään mahdollista, joten parempi tehdä nopea valinta sen pohjalta, mitä tuntee, tai kuvittelee sillä hetkellä tuntevansa.
Kertakäyttöihmisen kanssa asia on lopulta omalla tavallaan helppoa. Hankalammaksi tilanne menee silloin, kun uusi tuttavuus kiinnostaakin ensiviestittelyn ja -tapaamisten jälkeen koko ajan enemmän. Nämä tilanteet ovat usein johtaneet lopulta siihen kamalalta tuntuvaan kertomisen hetkeen. Jälkeenpäin olen huomannut, että tilanteet, jossa olen kertonut, ovat noudattaneet viimeisimpinä kertoina omanlaistaan kaavaa, joka on tuntunut siedettävän hyvältä.
Tie kohti kertomista
Jokaisella meistä on omat tapansa uusien tuttavuuksien kanssa, mutta seuraavat kolme askelta ovat toistuneet usein ainakin minulla:
En kerro asiasta ensitapaamisella. Ensimmäisellä tapaamiskerralla haluan saada käsitystä siitä, millainen toinen on, onko välillämme vetovoimaa, saammeko toisemme nauramaan ja riittääkö meillä keskusteltavaa. Tässä on mielestäni riittämiin ilman, että lähtisin avaamaan itselleni isoa asiaa. Ihastun myös helposti, joten haluan nähdä useamman kerran, jotta saan jalkojani edes hieman maan pinnalle ja ajateltua selkeämmin, mitä oikein haluan.
En kerro, jos seksuaalista vetovoimaa ei välillämme ole. Uuden tuttavuuden kanssa voi moni asia sujua oikein hyvin, mutta jos seksuaalista vetoa ei ole ja seksi tökkii, jää homma helposti siihen. Olen halunnut testata viimeisimpinä kertoina ennen kertomista joillain tavoilla, kiihottaako toinen ihminen sängyssä laisinkaan. Olen sulkenut tässä vaiheessa suuseksin ja yhdynnän pois, mutta sen sijaan olen ehdottanut, että haluaisin esimerkiksi vain runkkailla yhdessä. Kokemukset tästä tavasta ovat olleet erittäin hyviä. Tämä on ollut osaltaan myös omaa mieltäni rauhoittavaa, sillä jos toinen kertomisen hetkellä kauhistuisi, sekoaisi ja pelkäisi tartuntariskiä, voisin ainakin vakuuttaa toiselle, että huoli on täysin turhaa. Tällä tavalla en siis joudu kantamaan toisen aiheettomia pelkoja omilla hartioillani.
Kun kerron, olen tyyni järvenpinta. Tämä on mielestäni kaikkein vaikeinta mutta ehdottoman tärkeää. Jännitys on aivan valtavaa, vaikka tietäisin jokaisen faktan ja tieteellisen tutkimuksen siitä, että lääkitty hiv ei tartu mitenkään. Olen kuitenkin sydämentykytyksistä huolimatta ottanut nyt tavaksi sen, että yritän tuoda toiselle selväksi seuraavat asiat: minulla on lääkitty hiv ja se ei tartu. Haluan myös aina kertoa sen, että minulla ei edes ole mitään velvollisuutta asiasta kertoa, vaan kerron siksi, että haluan. Kertomisen halu on puolestaan osoitus siitä, että toinen herättää minussa luottamuksen tunteen, mikä on suuri asia. Oma-aloitteisesti kerron myös omasta taustastani, sillä tiedän, että asia varmasti kiinnostaa ja herättää kysymyksiä ja keskustelua. Aikaa kannattaa siis varata riittävästi kertomishetkeen, varsinkin, jos tuttavuudella on vanhentunutta tietoa, jännitystä tai vääriä luuloja hivistä.
Edellä kuvattuja kaavoja tai oppikirjamalleja on helppo miettiä ja antaa niiden pohjalta hyviä neuvoja muille. Oma hommansa on kokeilla omia teorioitaan käytännössä – kuten itse tein aiemmin tänä vuonna.
Syvään päähän
Alkuvuodesta lyhyt viestittely johti helmikuussa ensitapaamiseen viinilasillisten äärelle tällaisen uuden tuttavuuden kanssa. Päässä pyöri jo ennen tapaamista, sen aikana ja varsinkin ensipusun jälkeen monet kirjoitukseni alussa kuvaamani tunteet ja ajatukset uudestaan ja uudestaan. Ajatukset voimistuivat vielä seuraavilla tapaamiskerroilla, kun uskalsin alkaa myöntää, että tässä ihmisessä on jotain, mikä sytyttää. Samalla tiesin, että myös kammoamani kertomisen hetki lähestyisi. Tämä siitäkin huolimatta, että minusta tuntui siltä, että kertominen menisi hyvin. Mukana seurasi kuitenkin jännitys: entä jos ei menisikään?.
Täydellistä hetkeä minkään asian kertomiselle tuskin koskaan tulee, joten riittävän hyväkin hetki saa kelvata. Liian pitkään ei asian kanssa kannata odottaa. Olin etukäteen mielessäni ja muutamien ystävieni kanssa miettinyt tulevaa tilannetta: milloin, miten ja mitä kerron sekä sen, mihin asian ääneen sanominen voi johtaa. Osaisinpahan valmistautua ainakin kaikkeen.
Lopulta saapui maaliskuinen viikonloppu. Sängyssä kahdestaan peiton alla maatessa ja höpötellessä ehdin jo hetkeksi unohtaa, että tänään olin päättänyt kertoa. Olisi tehnyt mieli perua ja päättää, että kerron joku toinen päivä, sillä en halua pilata tätä hetkeä, en vielä. Hermostus alkoi lisääntyä, sydän lyödä kovempaa ja kädet täristä. Pakko vain yrittää esittää rauhallista, avata suuni ja toivoa, että jokin onnellisista etukäteisskenaarioistani toteutuisi. Vitun hiv saatana. Mietin vielä, miten aloitan.
Ääneen lausuttujen sanojen jälkeen
Kun asian on sanottu ääneen, tuntuu kuin laskisi jotain vierimään mäkeä alas ja epävarmana seuraisi, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Aika samanaikaisesti pysähtyy ja kiihtyy äärimmilleen. Pohjustin asian mielestäni hyvin, kerroin lyhyesti perusfaktoja ja kerroin, että kerron, koska minusta tuntuu, että voin luottaa häneen.
Kenties vielä kertomista hirveämpää on odottaa toisen reaktiota. Samalla yrittää lukea, että muuttuuko lähekkäin oleminen jotenkin vai ottaako toinen esimerkiksi jotenkin etäisyyttä. Luultavasti siinä hetkessä enimmäkseen vain pelkää, että se, mitä vielä hetki sitten oli, olisi kadonnut.
Lyhyt aloituslause tuo melkein parin tunnin keskustelun. Kerron omaa tarinaani ja juttelemme aiheesta kaikenlaista, vaikka aika ja kaikki suustani ulos pääsevä menevät jotenkin sumussa. Lopulta kaunista on kuulla vieressäni makaavalta ihmiseltä, että hän arvostaa sitä, että kerroin hänelle. Helpottavinta ja ihaninta on kuulla häneltä myös sanat, joita aina eniten toivoo: ”Tämä ei muuta mitään, vaan sinä olet edelleen se sama ihminen kuin ennen kertomista”.
Kertomalla oppii
Meillä kaikilla on niin hyviä ja huonoja kokemuksia kertomisesta uusille tuttavuuksille. Osalle kertominen on kuulemani perusteella erittäinkin luontevaa, osalle jännittävää ja osalle suoranaisesti mahdotonta. Kuulun jännittäjien porukkaan, mutta tiedän, että jännitystä saa myös hälvennettyä. Apuna on ollut se, että vuosien varrella on saanut kuulla monia tarinoita kertomisesta vertaistuen tapaamisissa. Kiinnostavaa on ollut kuulla ihan jo pelkästään se, millä tavalla joku on keskustelun aloittanut. Tämän vuoksi onkin arvokasta päästä jakamaan näitä omia kertomistarinoita myös muille, sillä ne ovat olleet minulle niin kovin tärkeitä.
Jälkeenpäin tunnen iloa paitsi siitä, miten toinen asiaan reagoi, myös siitä, miten sain asian kerrottua. Pelko ja jännitys eivät vieneet minua, vaan minä kerroin asiasta juuri siten, kuten halusin. Tämä ei olisi varmasti olisi onnistunut, jos kyseessä olisi ollut ensimmäinen kertani ja jos en olisi miettinyt mielessäni ja yhdessä muiden kanssa, mitä ja miten kertoa asiasta, joka tuntuu niin suurelta, mutta onkin sitten tavallaan niin pieni. Se lienee hivin paradoksi.
terkuin
Jännittäjä_90
p.s. Alkuvuodesta alkanut yhteinen ihana matkamme nykyisen poikaystäväni kanssa jatkuu yhä. Onnellinen skenaario tuli todeksi.