Maailmanlaajuisia, kansainvälisiä aids-konferensseja on nyt järjestetty jo 25 kertaa. Itse olen ollut mukana kerran aiemmin, Barcelonassa 2002. Tänä kesänä sain mahdollisuuden matkustaa Baijeriin. Nämä kaksi tapahtumaa osoittivat minulle selvästi, mitä on tapahtunut parinkymmenen vuoden aikana.
Eläminen hivin kanssa on muuttunut ja muuttanut muotoaan ja konferenssi on valtavirtaistunut ja muuttunut valtavaksi koneistoksi, jonne yksilön on helppo kadota omine pienine murheineen, elämän iloineen, tarkoituksineen ja ehtoineen.
Osallistuin Müncheniin konferenssiin oikeastaan ”yleisön pyynnöstä”. Ystäväni ja minä olemme todellisia virusveteraaneja ja (ainakin omasta mielestämme) sisukkaita selviytyjiä jo 1980-luvulta. Meillä on tapana joskus esittää yhdessä kirjoittamiamme mietteitä ja tarinoita – usein todellisesta elämästä. Näin teimme myös yhdistyksen pikkujouluissa 2023, mikä synnytti joissakin hallituksen jäsenissä ajatuksen siitä, että tällaista esitystä voisi viedä ihan maailmallekin. Ja mikäpä sen lähempänä koko maailmaa kerralla kuin kansainvälinen konferenssi Saksassa kymmenine tuhansine osanottajineen.
Näin kävi – hain ja International Aids Society myönsi minulle stipendin osallistumiseen ja yhdistys hyväksyi matka- ja majoituskulujen korvaamisen. Ystäväni ei halunnut lähteä mukaan, mutta onneksi löysimme Hannan, joka osoittautui täydelliseksi sijaisesiintyjäksi. Ei sentään sijaiskärsijäksi – ainakaan toivottavasti.
Esityksemme on lyhyt ja ytimekäs. Se on kahden naisen tarina elämisestä (ja rakastamisesta) hi-viruksen ollessa läsnä. Suomessa esitimme sen suomeksi, mutta maailmalle mentiin englanniksi.
Lavalla on kaksi ihmistä, tällä kertaa naista. He jakavat vuorotellen suullisesti katsojien kanssa oman elämänsä hetkiä, joita on värittänyt hiv. Hämmästyimme itsekin, kuinka hyvin muistomme lomittuivat toisiinsa, vaikka loimme oman osamme esityksestä erillään ja tietämättä, mitä toinen toi mukaan. Tekstit jaoimme toisillemme WhatsAppilla ja sitten hioimme niitä joitakin kertoja yhteen ennen kumpaakin esitystä.
Aids-konferensseihin kokoontuu monien eri alojen asiantuntijoita, osaajia, aktivisteja, toimijoita ja tekijöitä, joita kaikkia yhdistävät nuo kolme tai neljä kirjainta. Kyseessä on kuitenkin edelleen globaali ongelma, joten on selvää, että konferenssissa keskitytään paljon tartunnan ehkäisyyn, sen hoitoon, tartunnan saaneiden elinolosuhteisiin, stigman poistamiseen, lääketieteellisiin saavutuksiin ja yhteisöjen vahvistamiseen.
Konferenssissa on vuodesta 2004 ollut mukana myös maailmankylä, Global Village, jossa tartunnan saaneet ja yhteisöt pääsevät itse ääneen. Se on loistava mahdollisuus jakaa jotain ihan muuta kuin lääketieteellisiä saavutuksia ja yhteiskunnallisia tutkimustuloksia viruksesta ja aidsista. Maailmankylässä sinä ja minä voimme kertoa omaa tarinaamme ja jakaa sen paitsi niille, joille se on omakohtaisesti tuttua, myös niille, joita kiinnostaa ihminen taudin, tartunnan, terveyden ja tutkimuksen keskiössä. Sinne ihminen kuuluu, ei numeroksi tilastoon.
Maailmankylässä oli päälava, jossa esitettiin erilaisia tarinoita, lauluesityksiä, musiikkinumeroita, pienoisnäytelmiä jne. Oma hetkemme parrasvalojen loisteessa oli keskiviikkona 24.7. klo 13.00-13.20 CEST. Ei pitkä aika, mutta tarpeeksi sille, että saimme edes hetkeksi oman äänemme kuuluville ja laitettua kroppaa likoon. Omasta yhdistyksestämme paikalla olleet jäsenet olivat pärisyttäneet viidakkorumpua tehokkaasti ja katsomoon saapui mukavasti katsojia, jotka selvästi nauttivat ja liikuttuivat esityksestä. Hiv-Sverige oli jopa saatu lähettämään kuvaustiimi ikuistamaan esitystä. Virustartunta 1980-luvulla oli jotain ihan muuta mitä se nyt on. Sitä tarinaa sieltä tähän päivään pyrimme jakamaan.
Jälkeenpäin sain kuulla paitsi paljon kiitoksia ja kommentteja, myös sen, että esityksemme oli ainoa pohjoismainen kulttuuriohjelma kyseisessä konferenssissa. Se pistää miettimään. Itse olen niin tunneihminen ja luovuuteen taipuvainen, että uskon ja luulen, ehkä vähän toivonkin, että maailmaa voitaisiin parantaa tarina kerrallaan. Niin pohjoismaiset kuin yleensäkin ihmisten tarinat ovat niin perin voimaannuttavia. Kuunnellessa toisiaan avaa myös sydäntään itselleen ja herää huomaamaan yhtäläisyyksiä ja eroja välillämme. Ihmisyys yhdistää.
Leelia